Lemminkäisen aika

.

Etusivulle

Nettisanakirja Wikipedian mukaan Kalevalan Lemminkäinen eli Ahti Saarelainen on punahiuksinen, korea nuorimies, joka on heikko vastustamaan naisten ja sodankäynnin kiusauksia (http://fi.wikipedia.org/wiki/Lemmink%C3%A4inen). Matti Kuusi pitää Lemminkäistä suomalaisen kertomarunouden puhdasverisimpänä samaaniuroksena, joka tekee matkoja tuonpuoleiseen, kuten myös sankarikollegansa Väinämöinen (Siikala 1992, 16-19 <- Kuusi 1963, 259-260).

Meidän mielikuvamme Lemminkäisestä on syntynyt Lönnrotin keräämän ja toimittaman kansanrunouden ja sen erilaisten tulkintojen perusteella, ja sen vahvimpia kannattelijoita ovat Kalevala ja Kanteletar. Kalevalaisen runouden 'ikä' ei ole yksiselitteinen asia. Runoja on erilaisina ja muuttuvina versioina laulettu vuosisatoja. Matti Kuusen mukaan kalevalaisen runoston varhaisimmat idut ovat tuhansien vuosien takaisia ja hiipuminen on alkanut 1600-luvusta kohti nykyaikaa (Kuusi, Bosley, Branch 1977, 44-46).

Kalevalaisen kansanrunouden varhaisimman kerrostuman syntyvaiheessa on eletty pitkälti pyyntikulttuurissa. Ihmiset, joiden maailmankäsitystä ja oloja kalevalaisen kansanrunouden varhaisimmat runoaiheet heijastavat, elivät pyytäen ja keräillen erämaassa, joka pysyi erämaana ihmisen sinne paljoa jälkiä jättämättä. Kustaa Vilkuna kirjoittaa, että tuolloin toiminta oli sopeutettava luonnon vuodenkiertoon, ja yhdyskunnat muodostuivat muutaman perheen kotakylistä, jotka vuodesta toiseen liikkuivat laajalla, mutta samalla nautinta-alueella riistan saatavuuden mukaisesti. Metsästyksen ja kalastuksen rinnalla on keräilty villejä kasveja ja marjoja hengenpitimiksi. (Vilkuna 1967, 209-210, 215)

Juha Pentikäinen esittää nykytutkimuksen valossa, että suomalaiset ovat olleet pitkään nomadeja eli paimentolaisia, tai ainakin puolinomadeja, ja asettuneet paikoilleen vasta suhteellisen myöhään. Elinympäristön ollessa arktinen tai subarktinen on elanto niukoissa olosuhteissa hankittu monesta lähteestä. Jonkinasteinen liikkuvuus on säilytetty vielä silloinkin, kun on asetuttu johonkin asumaan ja viljelemään. On myös huomattu hyväksi harjoittaa jonkinlaista kauppaa muunlaisissa ekologisissa olosuhteissa asuneiden ihmisten kanssa.(Pentikäinen 1989, 112) Näin on syntynyt kulttuurivaihtoa, joka vaikutukset näkyvät myös kansanrunoudessa. Lemminkäisrunojen arvellaan olevan kerrostunutta perinnettä, johon on sekoittunut aineksia viikinkiaikaisesta sankarirunoudesta. (Siikala 1992, 264) Lemminkäisrunot edustavat siirtymistä myyttisestä ja shamanistisesta vaiheesta Kalevalaiseen sankari- tai seikkailurunouteen (Kuusi jne, 1977, 50). Runoudesta heijastuu myös Suomen ja Karjalan joutuminen kristillisen kirkon vaikutuspiiriin (Pentikäinen 1989, 108-109).

Sankarirunouden kehys on pyyntikulttuurista maanviljelyskulttuuriin siirtyvä yhteiskunta. Kustaa Vilkuna ajoittaa maanviljelyskulttuurin varhaisimmat vaiheet tiheine, kylämäisine yhdyskuntineen ajanlaskumme alkuun. Kylän ympärillä sijaitsivat peltovainiot, ja myös uloimpana ja vesistöjen rannoilla sijaitsevia luonnonniittyjä hyödynnettiin (Vilkuna 1967, 215-219). Suomalaisen talonpoikaistalon alkusolu on ollut savutupa eli savupirtti (Vuorela 1975, 304). Asuttaessa tiiviissä kylässä, myös yhteisö oli tiivis. Käytöstapojen ja sopivaisuuden noudattamista valvoi kyläyhteisön harjoittama tiukka kontrolli. Suurperheelle syntyi tilaus karjalais-savolaisessa kaskikulttuurissa, jossa erätalossa oli edullista olla mahdollisimman suuri miesluku. Perheessä saattoi olla jopa 50 jäsentä, ja suurperhe toteutti sekä perheen tehtäviä että monia nykyään yhteiskunnan vastuulla olevia funktioita. (Vuorela 1975, 605-607) Elämän ja kuoleman välinen raja on ollut häilyvä, eikä sukuyhteyden nähty katkeavan vielä haudassakaan. Siirtyminen tuonpuoleiseen on merkinnyt siirtymistä tästä elämästä suvun vainajien palvottuun yhteisöön. (Pentikäinen 1989, 260) Vanhimmat miehet olivat hierarkian huipulla, perintöoikeus oli pojalla (Vuorela 1975, 605) ja heikoin oli nuoren naisen asema. Myös kansanrunous toistaa hyvin stereotyyppistä kuvaa naisten ja miesten ominaisuuksista, seksuaalisuudesta ja rooleista yhteisössä (Piela 1990, 214).

Kansanrunous ei ole kuitenkaan historiallista kuvausta muinaissuomalaisista. Kansanrunoja ei tulisikaan tulkita historiallisesti vaan myytillisesti. Historiallinen aika on lineaarista, jatkuvaa ja palautumatonta, kun taas myyttinen aika on syklistä, toistuvaa ja siinä on vuorovaikutuksessa kaksi aikaulottuvuutta; nykyhetki ja suuri alkuaika. Lauri Hongon mukaan runoissa kuvatun todellisuuden ja laulajan todellisuuden välillä on aina etäisyys. Runojen tavat ja käytänteet eivät useinkaan sovi kyseisen runonlaulun nykyhetkeen, vaan niissä kuvataan varhaisempaa aikakautta. (Pentikäinen 1989, 188). Niillä rakennetaan myyttistä maailmankuvaa.

Karjalaisessa runoudessa mies on liikkeellä, ennemmin kuin paikalleen asettuneena, ja matka vaaroineen, sen päämäärä ja välineet korostuvat. Matkan avulla piirretään maailman rajoja ja kuvataan tuonpuoleisia seutuja. Tämä on yleistä myös kansainvälisessä myytistössä. (Siikala 1992, 274) Ihmisellä on kautta aikojen ja seutujen lienee ollut tarve luoda oma kuvansa maailmasta, oli kyseessä sitten kansanrunojen laulaja, sankari tai niiden uudelleen tulkitsija. Mielikuvamatka Lemminkäisen aikaan vie meidät etsimään oman maailmamme rajoja.