Perinteestä tuotteeksi

.

Etusivulle

On tultu jo etäälle siitä ajasta, kun perinne, kulttuuri ja talous eivät mahtuneet samaan lauseeseen. On ryhdytty käyttämään sanapareja, joissa pehmeä ja kova osaaminen yhdistyvät: luova talous, kulttuuriteollisuus, perinnetuotteet. Alueellisesti kulttuurin taloudellinen, imagollinen ja alueen identiteettiin liittyvä vaikutus on jo tutkimuksinkin osoitettu merkittäväksi, ja kulttuurialan projektityön odotetaan parantavan työllisyyttä, ihmisten hyvinvointia sekä alueen strategista kilpailuasemaa muihin alueisiin nähden (Laakso & Kainulainen 2001, 46). Kansaperinne tarjoaa kulttuuriteollisuudelle sisältöjä ja tarinoita, jotka tuodaan esille uudessa paketissa.

Perinteeseen liittyy ajallinen jatkuvuus. Kulttuuria luonnehtii kuitenkin muutos, ja perinteet säilyvät vain harvoin vuosikymmenestä toiseen aivan samana. Elävä perinne, esimerkiksi tapakulttuurin alueella, voi muuttua hyvinkin paljon vuosikymmenten kuluessa. Myös tuotteistaminen ja uudelleenesittäminen muuttavat perinnettä väistämättä. Esimerkiksi arkistoon taltioitu perinneaineisto voi saada uuden elämän vaikkapa kirjassa, elokuvassa tai cd-romilla. Toisen elämän saanut perinneaines esitetään uudella tavalla, uudella näyttämöllä (Honko 1990, 114). Tuotteistaminen voi säilyttää perinnettä ja tehdä sitä tutuksi uusille sukupolville, silloinkin kun se ei ole enää perinteenä osa ihmisten elämää. Perinteen uuskäyttö ei kuitenkaan ole täysin ongelmatonta, vaan siihen liittyy monia eettisiä kysymyksiä. Yksi näistä on perinteen tekijänoikeus.

Kalevalaisen kansanrunouden uudet esitykset ovat moninaisia. Runot ja runoelmat tai niiden teemat nostetaan uudelle näyttämölle uudessa valossa. Kalevalainen kansanrunous on siitä merkittävää kansanperinnettä, että se on vaikuttanut vahvasti suomalaisen korkeakulttuurin syntyyn 1800-luvulla (Virtanen 1991, 43-44) Rahvaan runoista ammensivat 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun suuret taiteilijamme, jotka samalla vaikuttivat siihen kuvastoon, jona Kalevalan aiheisto kansan mielissä säilyy. Taiteilijat Akseli Gallen-Kallelasta Eino Leinoon ja Jean Sibeliukseen ovat luoneet maailman, joka istuu hyvin tiukasti mielissämme kuvana myyttisestä menneisyydestä.

Matti Kuusi on kirjoittanut perinnetiedon soveltamisesta jo 1960-luvun lopussa. Tuolloin Seinäjoen kansantaiteen seminaarissa oli todettu perinnepolitiikan keskeisimmäksi tehtäväksi vanhan ja väistyvän perinteen kanavoinnin nykykulttuuriin, sekä korkea- että populaarikulttuuriin (Kuusi 1969, 154). Tätä tavoitetta kohti on edettykin ja kansanperinne elää uutta kukoistuskautta näkyen niin taiteilijoiden työstäminä monenlaisina perinneaiheina kuin myös kustannettuina kirjoina (Eija Timonen 2004, 27). Taiteilija, tutkija tai matkailuyrittäjä, joka tarkastelee, tulkitsee ja käyttää kalevalaisen kansanrunouden teemoja, ei voi välttyä vaikutteilta, jotka tulevat aiempien ja aikalaisten - taiteilijoiden, tutkijoiden, kansalaisten - tulkinnoista. Hänen näkemyksessään heijastuvat välttämättä myös sen maailman ajan ilmiöt ja trendit, jossa hän itse elää. Työstäessään näkemyksensä, tulkintansa, toisten luettavaksi, kuunneltavaksi, katseltavaksi tai muuten koettavaksi, hän samalla liittyy kalevalaisen perinteen "tuotteistajien" ketjuun.